Omaisuuden ositusta voidaan sovitella, jos se ilman sovittelua johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen tai toinen puoliso saisi perusteetonta taloudellista etua. Sovittelua harkittaessa on otettava huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

Omaisuuden ositus

Avioliiton purkautuessa joko avioeron tai puolison kuoleman johdosta, on toimitettava omaisuuden ositus, jossa puolisoiden avio-oikeuden alainen omaisuus jaetaan pääsääntöisesti puoliksi. Puolison kuoleman johdosta toimitettavassa osituksessa omaisuus jaetaan puoliksi eloonjääneen puolison ja ensiksi kuolleen puolison perillistahon kesken. Osituksessa enemmän omistavan osapuolen on luovutettava toiselle omaisuutta tasinkona niin paljon, että molemmat osapuolet saavat saman verran avio-oikeuden alaista omaisuutta.

Kohtuuttomuus ja perusteeton taloudellinen etu osituksen sovitteluperusteina

Vaikka puolisoiden omaisuus lähtökohtaisesti jaetaankin omaisuuden osituksessa puoliksi, voisi se poikkeuksettomana pääsääntönä johtaa siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua tai joutuisi kohtuuttomaan taloudelliseen asemaan. Osituksen sovittelun avulla on mahdollista tasoittaa tällaisia epäoikeudenmukaisia osituksen lopputuloksia. Sovittelua voidaan käyttää myös omaisuuden erottelussa, kun kummallakaan puolisoista ei avioehtosopimuksen vuoksi ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen.

Perusteettoman taloudellisen edun kohdalla kyse on toisen puolison ansiottomasta hyötymisestä. Usein kyseessä on lyhytaikainen avioliitto ja ositettava varallisuus on ainakin pääosin kuulunut toiselle puolisolle jo ennen avioliittoa. Tällaisissa tilanteissa varattomampi puoliso hyötyisi varakkaamman puolison kanssa solmitusta avioliitosta.

Kohtuuton lopputulos on kyseessä yleensä tilanteissa, joissa ilman sovittelua ositus johtaisi siihen, että toinen puoliso saisi kohtuuttoman vähän tai ei lainkaan omaisuutta, samalla kun toiselle puolisolle taas jäisi huomattavan suuri omaisuus. Jos kysymyksessä on ollut pitkä avioliitto, ovat molemmat puolisot tavallisesti osallistuneet samalla tavoin puolisoiden yhteisen talouden rahoittamiseen. Jos puolisoilla ei kuitenkaan ole avio-oikeutta toistensa omaisuuteen avioehdon vuoksi, omaisuus jää sen omistavalle puolisolle, vaikka molemmat olisivat ponnistelleet yhteisen talouden hyväksi.

Sovittelukeinot

Avioliittolain mukaan ositusta voidaan sovitella siten, että:

• 1. puoliso ei saa tasinkoa toiselta puolisolta tai tasingon määrää rajoitetaan tai
• 2. puolison avio-oikeuden alaista omaisuutta käsitellään avio-oikeudesta vapaana omaisuutena eli omaisuutta jätetään osituksen ulkopuolelle tai
• 3. omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio-oikeutta, käsitellään avio-oikeuden alaisena omaisuutena eli se otetaan osituksen piiriin.

Ensimmäistä sovittelukeinoa eli tasinko-oikeuden rajoittamista pidetään sovittelukeinoista lievimpänä ja siksi myös ensisijaisena. Tasinko-oikeuden rajoittaminen tulee kyseeseen, kun ositusta sovitellaan enemmän omistavan puolison hyväksi, eikä enemmän omistavan tällöin tarvitse luovuttaa tasinkoa joko lainkaan tai ainakaan täysimääräisesti. Tasinko-oikeutta voidaan rajoittaa esimerkiksi soviteltaessa ositusta lyhytkestoisen avioliiton jälkeen, kun toinen puoliso muuten saisi avioliitosta perusteetonta taloudellista etua.

Toisen sovittelukeinon avulla ositusta voidaan sovitella määräämällä tietty omaisuus osituksessa kokonaan tai osittain toisen puolison avio-oikeuden ja siten myös osituksen ulkopuolelle. Kyseessä voi olla esimerkiksi tapaus, jossa puolisolla on jo ennen avioliittoa ollut, tai sitten hän on avioliiton ja puolisoiden yhdessä asumisen aikana saanut omaisuutta perintönä, lahjana tai testamentilla.

Osituksen sovittelu tulee kyseeseen myös tilanteissa, joissa toinen puoliso joutuu epäoikeudenmukaiseen asemaan avioehtosopimuksen takia. Koska puolisoiden taloudelliset olosuhteet ovat tavallisesti muuttuneet olennaisesti avioehtosopimuksen tekemisen jälkeen, avioehtosopimuksen vaikutukset näkyvät tyypillisesti vasta osituksessa. Avioehtosopimusta soviteltaessa voidaan joko tietty tai kaikki sen nojalla avio-oikeudesta vapaa omaisuus määrätä avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi, joka tulee ositettavaksi. Avioehtosopimuksen syrjäyttäminen sovittelulla edellyttää kuitenkin erityisen painavia perusteita, sillä kysymys on puolisoiden tekemästä nimenomaisesta sopimuksesta, jonka sitovuuteen molemmilla on ollut oikeus luottaa.

Sovittelun harkintakriteerit

Avioliittolain mukaan osituksen sovittelua harkittaessa on otettava huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

Erityisesti lyhytaikaisten avioliittojen kohdalla puolittamisperiaatteesta poikkeaminen on katsottu oikeutetuksi. Lyhytaikaiseksi avioliitoksi on yleensä katsottu viittä vuotta lyhyempi avioliitto. Avioliiton lyhyellä kestolla on merkitystä erityisesti silloin, kun pääosa puolisoiden omaisuudesta on kuulunut toiselle puolisolle jo ennen avioliittoa. Kun kyseessä on pitkäaikainen avioliitto, on taas todennäköisempää, että puolisot ovat toimineet yhteisen talouden ja kummankin varojen hyväksi tasavertaisesti. Siten myös muut seikat, kuten yhteisen talouden hyväksi toimiminen ja taloudellisen yhteenkuuluvuuden syntyminen tulee ottaa sovitteluharkinnassa huomioon.

Puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi käsittää perheen yhteiseen talouteen, puolisoiden omaisuuteen sekä perheenjäsenten huolenpitoon kohdistuvat, puolison työllään tai varallisuudellaan antamat taloudelliset panostukset. Osituksen sovittelu yhteisen talouden hyväksi toimimisen perusteella voi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, kun puolisoiden varallisuudet ovat eri kokoiset, johtuen esimerkiksi siitä, että toinen puoliso on koko pitkään kestäneen avioliiton ajan hoitanut perheen kotia ja lapsia tai kun toisen puolison tulot on kokonaan jouduttu käyttämään perheen yhteisen talouden hyväksi. Sovittelua vastaan puhuvana seikkana se voi toimia silloin, kun puoliso on laiminlyönyt yhteisen talouden hyväksi toimimisen. Merkittävää toimintaa yhteistalouden hyväksi ei ole ainoastaan suora rahoitus, eli toimiminen ansiotyössä tai elinkeinotoiminnassa, vaan sellaista voi olla myös työskentely kotona. Tällainen välillinen rahoitus mahdollistaa toisen puolison ansiotyössä käymisen. Myös kotona tapahtuva lasten hoito ja kasvatus lukeutuu välilliseen rahoitukseen.

Lisäksi sovittelua harkittaessa on otettava huomioon myös muut niihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat. Tällaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi puolison saama perintö, lahja tai testamentti. Sovitteluharkinnassa tulee kuitenkin ottaa huomioon ainoastaan puolisoiden taloutta koskevat seikat eikä merkitystä tule antaa puolisoiden henkilökohtaisille suhteille, kuten avioliiton rikkoutumiseen liittyviin syyllisyyskysymyksiin.

Sovittelua harkittaessa voidaan ottaa huomioon myös toisen puolison taloudellinen tarve, mutta vain edellä mainittuihin seikkoihin nähden täydentävänä ja toissijaisena perusteena. Kyseinen tarveperuste käsittää seikkoja, jotka viittaavat puolison taloudellisen tuen tarpeeseen tilanteessa, jossa puolison taloudellinen asema on huono pienten tulojen ja vähäisen varallisuuden tai huomattavien velvoitteiden vuoksi. Tavallisimpia syitä huonoon taloudelliseen asemaan ovat esimerkiksi heikko koulutustaso, ammattitaidottomuus, työttömyys, sairaus tai vanhuus. Taloudellista asemaa arvioidaan ositushetkellä, ottaen huomioon, mitkä tuolloin ovat puolison tulot, tulonsaantikyvyt ja – mahdollisuudet sekä varat ja velvoitteet. Puolison asunnontarve voidaan ottaa tarveperusteena huomioon osituksen sovittelussa, sillä sen voidaan katsoa olevan yksi puolison elämän perustarpeista. Tarveperusteeksi hyväksytään kuitenkin yleensä vain seikat, joiden voidaan katsoa olevan varmoja ja pysyviä. Pelkkä elintason menettäminen ei voi olla sovitteluperusteena.

Osituksen sovittelua harkittaessa ja sovittelun edellytyksiä arvioitaessa tulisi käyttää kokonaisharkintaa, mikä tarkoittaa sitä, että tilannetta on arvioitava kokonaisuudessaan, antamatta huomattavaa painoarvoa millekään yksittäiselle seikalle.

Sovittelun vaatiminen

Puoliso voi vaatia osituksen sovittelua sekä puolisoiden keskinäisin sopimuksin tekemän sopimusosituksen että pesänjakajan tomittaman toimitusosituksen yhteydessä. Jos osituksen toimittamista varten on määrätty pesänjakaja, sovitteluasiaa ei voi saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi pesänjakajan ohi, sillä pesänjakaja ratkaisee ensi asteena kaikki ositukseen liittyvät kysymykset, kuten myös sovitteluvaatimukset. Jos puoliso on tyytymätön pesänjakajan antamaan ratkaisuun, hän voi tehdä sovitteluvaatimuksen myös osituksen toimittamisen jälkeen toimitusositusta koskevan moitteen yhteydessä. Osituksen moitekanne, jonka vastaajaksi haastetaan toinen puoliso, on nostettava käräjäoikeudessa kuuden kuukauden kuluessa osituksen toimittamisesta. Koska osituksen sovittelu on vain selviä kohtuuttomuuksia poistamaan tarkoitettu poikkeusmenettely, pesänjakaja tai tuomioistuin ei ryhdy sovitteluun viran puolesta ilman puolison vaatimusta.

Lähteet:

Avioliittolaki

HE 62/1986, Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi avioliittolain sekä siihen liittyvien lakien muuttamisesta.

Aarnio Aulis – Helin Markku, Suomen avioliitto-oikeus, Helsinki 1992. Aarnio Aulis – Kangas Urpo, Perhevarallisuusoikeus, Helsinki 2010.

Gottberg Eva, Perhesuhteet ja lainsäädäntö, Turku 2013.

Litmala Marjukka, Aviovarallisuusjärjestelmän uudistamistarpeista, Defensor legis 3/2002.

Saarenpää Ahti, Ositus sopimuksena, toimituksena, ammattitaitona, Oikeustieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto, 2005.

Saarenpää Ahti, Ositus, ositussopimus ja osituksen sovittelu. Defensor Legis 1-2/1988,

Savola Pekka, Sivuomaisuus osituksen sovittelussa, Defensor legis 1/2015 Välimäki Pertti, Osituksen sovittelu avioeroon perustuvassa toimitusosituksessa, Helsinki 1995.